Kuikkaniemen kylä sijaitsi Suojärven itärannalla. Kylän eteläisin osa, Omossu, rajoittui Eloniemen kylään, ja yhteensä kahdeksan kilometriä pitkän kylän pohjoisena ja osittain itäisenä naapurina oli Leppäniemen kylä. Idässä Kuikkaniemen kylällä oli yhteinen raja Venäjän kanssa. Kuikkaniemen kylänosia olivat Omossu ja Savihaudat. Kylän nimi mainitaan ensimmäisen kerran vuoden 1618 maakirjassa Leppäniemen kylän osana, nimittäin ”Leppäniemi Kukin”, kun varsinainen Leppäniemi oli ”Pentysin”. Suojärven ortodoksisen seurakunnan varhaisimmissa metrikkakirjoissa kylän asukkaat on merkitty Leppäniemen tai 1780-luvulta alkaen Pieni-Leppäniemen asukkaiksi, vain pari kertaa mainitaan jonkun syntyneen Kuikkaniemen kylässä. Kuitenkin 1700-luvun maakirjoissa Kuikkaniemi on omana kylänään. Vuoden 1805 kartassa ei lue lainkaan Kuikkaniemi -nimeä, vaan kylän pohjoista osaa kutsutaan nimellä ”Pieni Leppäniemi”. Alueella oli kahdeksan taloa, ja niiden lisäksi Haugitšoukussa oli kaksi taloa ja Kirjoniemessä (myöh. Koivuniemi) yksi talo. Hermonniemessä sijaitsi 1700-luvun alussa rakennettu tšasouna, joka oli pyhitetty Jumalanäidin suojeluksen muistolle. Tšasouna sijaitsi kalmiston kaakkoiskulmassa. Vanhan kalmiston perälle, niemen kärkeen perustettiin talvi- ja jatkosodassa kaatuneiden suojärveläisten sankarikalmisto. Sinne siirrettiin myös aiemmin muualle haudattuja sankarivainajia. Kuikkaniemen praašniekka oli pokrova, Neitsyt Marian suojeluksen päivä, jota vietettiin lokakuun 1. päivä. Praašniekkaväen kokoontumispaikkana oli Tertsusen mäki. Lähelle tšasounaa rakennettiin vuonna 1890 luterilainen rukoushuone, joka toimi Suojärven rukoushuonekunnan ainoana kirkkona vuoteen 1928 saakka. Kirkon takana oli Suojärven ensimmäinen luterilainen hautausmaa ja kirkon vieressä katekeetan virkatalo. Kuikkaniemen luterilainen rukoushuone Pieni torniton kirkko valmistui Kuikkaniemen kylään valtion varoin vuonna 1890. Kirkko oli suorakaiteen muotoinen rakennus, jonka toisessa päässä oli kuori ja sakaristo ja toisessa päässä eteinen. Pääoven yllä olevaan pieneen katokseen oli ripustettu kaunisääninen malmikello, jolla soitettiin lauantaisin klo 18 ehtookellot ja sunnuntaisin klo 9 huomenkellot. Myös Jumalanpalvelusten edellä kellojen soitto kiiri yli järvenselän. Rukoushuoneeseen hankittiin keräyksellä urkuharmoni ja alttaritaulu. Alttaritaulu oli rouva Aleksandra Såltin- Frosteruksen maalaus ”Jeesus ristillä”. Seurakunnallisen toiminnan helpottamiseksi rakennettiin valtiovallan toimesta vuonna 1903 vartiotalo, jossa oli kolme huonetta ja keittiö. Yksi huoneista varattiin erityisesti papin käyttöön, joka saapui 4–6 kertaa vuodessa Soanlahdesta toimittamaan jumalanpalveluksia. Virkatalon talousrakennukset, sauna ja navetta, olivat pienessä notkelmassa hautausmaan lähellä. Vuonna 1903 valittiin vartiotalon vahtimestari, rukoushuoneen isännöitsijä ja kirkkoneuvoston jäsenet. xvii Sekä kirkko että ” katekeetan virkatalo” eli pappila seisovat entisellä paikallaan vielä tänäänkin. Neuvostoaikana kirkkoa käytettiin mm. varastona ja työläisten ruokalana. Nykyään rakennukset ovat Suojärven ortodoksisen seurakunnan käytössä. Omaa koulutaloa ei kuikkaniemeläisillä ollut, vaan pohjoisemmista taloista käytiin Leppäniemen koulussa ja eteläisemmistä taloista Kaipaan koulussa tai Eloniemen koulussa sen valmistuttua vuonna 1938. Aiemmin oli kiertokoulua käyty mm. Bomba-suvun karjalaistalossa, joka oli aikansa nähtävyys. Järjestö- ja seuratoimintaa kuikkaniemeläiset harjoittivat yhteistyössä leppäniemeläisten kanssa. Vuonna 1938 kylään perustettiin marttakerho. Ensimmäisen kerran kylä mainitaan asukkaineen jo vuonna 1618, jolloin siellä asui mm. Mihaila Kuikin. Kylän nimi on ilmeisesti tullut hänen mukaansa, ja silloin oli Kuikkaniemen kylässä 13 taloa. Vuonna 1617 solmittiin Stolbovan rauha ja Ruotsi valloitti myös Suojärven alueen. Kuikkaniemeen asutus muodostui luultavasti vuosien 1585 ja 1618 välisenä aikana, sillä vuonna 1585 Leppäniemessäkään ei ollut kuin kaksi taloa ja koko Suojärven alueella laskettiin tuolloin pitkällisen sodan jälkeen olleen yhteensä vain 20 taloa. Ortodoksisilla alueilla oli Ruotsin hallinnassa vuosina 1617–1721 kovat ajat ja myös Kuikkaniemen asutus väheni vähenemistään vuosisadan loppua kohti. Vuosina 1656–1661 käyty sota vielä vähensi alueen asutusta, sillä vielä 1637 kylässä oli seitsemän taloa, joista lähti kolmesta talosta asukkaat ns. ”ruptuurisodan” aikana Venäjälle. Vuosisadan lopulta ei ole kovin tarkkoja tietoja, mutta kun Suojärvi jälleen vuonna 1721 Uudenkaupungin rauhassa liitettiin Venäjän valtakuntaan, oli kylässä vain kaksi taloa. 1700-luvun puoliväliin asti kylässä oli neljä taloa, mutta 1790-luvulla kylän taloluku oli jo yhdeksän, vuonna 1805 tehdyn kartan mukaan taloluku oli 11 ja vuoden 1818 henkikirjan mukaan kylässä oli 17 tilaa, joista yhdeksän oli uudistiloja. Tuolloin vuonna 1818 asuivat kylässä jo lähes kaikki siellä vielä 1900-luvulla eläneet suvut, vain isojako, perintö ja työn löytyminen toisaalta saivat perheitä siirtymään. Vuonna 1939 talvisodan alkaessa taloluku oli jo lähes 90 ja asukkaita kylässä oli noin 450. Suomalaisesta asutuksesta on tänä päivänä jäljellä kolme Bombinien taloa, luterilainen kirkko ja katekeetan virkatalo. Venäläisillä on alueella runsaasti kesäasutusta, datsoja, joita on rakennettu entiseen Omossuun, Koivuniemeen, Hautšoukkuun ja Bombalistoon. Savihaudat Omossun kilometrin pituinen kylätie jatkui kaksi kilometriä pitkänä polkuna Pienen Pyhäjärven rantaan, josta pääsi kiertämään järven etelärantaa pitkin järven itäpuolella, koillisrannalla sijaitsevalle kylänosalle, Savihaudoille. Savea alueella ei vuonna 1903 syntyneen Pekka Hiljasen mukaan ollut edes ”silmään panna”, joten nimen alkuperästä ei ole tietoa. Asukkaat siirrettiin alueelle isonjaon aikaan, jolloin päätettiin raivata ja pohjata kolme metriä leveä tie Kuikkaniemen kylästä yli Jessoinselän Savihaudoille. Venäjän rajalle oli matkaa vain 2,5 kilometriä. Koululaiset kulkivat neljän kilometrin koulumatkansa kiertopolkua Pyhäjärven eteläpuolelta Niemisten kylän ja Omossun kautta Eloniemeen, jolloin joutui ylittämään kaksi suota pitkospuita pitkin. Sulan veden aikana soudettiin järven yli Hapon taloon ja siitä kävellen Omossuun. Savihaudoilla oli asukkaita seitsemässä mökissä lahden molemmin puolin. Kuikka–Kurki–Sopukki–Reima–Joro–Jänis–Pisto Konttinen-Tertsunen-Snoro- Hiljanen- Pino (vaihdettu 1931 Tertsusesta).
Sukuja: Vilka- Kissa- Turunen-Kuksina-Tuomela- Uuksinen Trofimoff- Tarpio- Tallas- Tervas- Tulehmo Bombin- Pores-Niemelä- Raunisalo-Ratamaa Moldokain-Harakka- Paavela-Teroheimo- Helisalmi- Hammela- Haanperä Peura, Tanskanen, Levy.